Myöskin...

Minun ajatuksiani Suomen hyvinvointiyhteiskunnasta ja sen ongelmista voi lukea mun toisesta koulun blogista eli:
hyvinvointiyhteiskunta .


tälläista taas nopeesti laitettuna...

Jee Jee Jee !

Jeee !!! Eilen oli aivan huippu perjantai, sain tietää että mut on valittu nykysen työpaikkani varahenkilöstössä olevaan vakinaiseen virkaan/toimeen / mikä lieneekään ! Olin haastattelussa keskiviikkona ja sanoivat sillon että ens viikolla saan tietää. Noh ens viikko tuli nopeemmin ku uskoinkaan ! Jeeeeeee !!!!

Oon niin sanoin kuvaamattoman onnellinen et sain sen paikan, moni sano kyl töissä että mulle se paikka menee kyllä mutta jotenki aattelin et tulee joku mua kokeneempi ku vie koko potin.. Moni onnitteli ja toivotti tervetulleeksi taloon vaikka oonki jo puol vuotta siellä pyöriny.. Voi tätä onnea ! Vaikka virka alkaa vasta 1.10 niin aattelin jo vähän juhlistaa sitä sillä että höllään hieman laihiksesta ja syön pikku pussin karkkia ja juon pari lonkeroa. Ihan vaan noiden uutisten vuoksi. 

Tää oli tällänen pika postaus koska koulu hommat odottaa ja pakko saada tänään kaikki valmiiksi ! Huomenna on palautus päivä ääää hommat on niiiiiin kesken...

Minä ja kaikki muut oikkuni

Ensin olen kauan kirjoittamatta mutta nyt on aihe josta voin kirjoittaa vaikka kuinka monta kertaa ja miten usein tahansa. Aiheena minä, läskeys, ystävät(onko niitä?), seurustelu = mun historia. Haluan jakaa tän vaan siksi että saan pääni tyhjäksi edes joskus ilman että kenenkään tarvitsee oikeasti kuunnella mua.


Minä hyvänä esimerkkinä siitä miten vartaloaan ei tulisi kohdella. Olen ylipainoin, aina ollut. Olen aina joutunut ostamaan vaatteet "isoje tyttöjen" puolelta, koska normaali puolen vaatteista loppuivat koot kesken. Muistan joskus kun menin äidin kanssa Turussa ostamaan mulle farkkuja, tuuma koko taisi olla silloin jotain 40, vedin farkut jalkaan kauhealla ähinällä, nappi niin pinkeänä että se soi ja pelkäsin koko ajan että se lentää myyjän naamaan jos hengitän. Vetoketju juuri ja juuri kiinni, sanoin äidin ja myyjän kysyessä ovatko farkut hyvät, "ovat, vähän jäykät kun ovat uudet mutta voin näytä käyttää ihan hyvin". Farkut lähti mukaan mutta pidin niitä ehkä pari kertaa, nappi räjähti kesken koulupäivän. Olin silloin vasta yläasteella, eli jotain 15v. Ei kauhean hyvältä kuulosta.

Samaan aikaan tuli pahemmat itsetunto ongelmat ja turhia kokeiluja miesten kanssa, seksiä niin usein kuin vain joku netistä laittoi mun ilmotukseen vastauksen. Olin aika pohjalla mutta samalla kuitenkin innoissani että taas joku uusi mies edes vähän tykkää musta. Ja kyllähän 16-18v tyttö nyt saa kenet vaan mukaan kun sanoo että haluu kokeilla kaikkea uutta ja ihmeellistä. Seksi tuli ja meni. Niin tuli myös paino, en koskaan seurustellut vain yhden illan juttuja mutta sitäkin enemmän itkua ja lohtu syömistä. Vaikka pelasin silloin vielä korista ja olin aika hyväkin siinä niin vielä parempi olin syömisessä. Paino pysyi aika paljon samassa mutta nuosu suhdanteinen se oli ollut koko ajan. Pääsin amikseen ja syöminen jatkui, paino nousi ja enää ei saatukkaan vaatteita, "normaalien" ihmisten puolelta jouduin menemään sinne pieneen mummonurkkaukseen eli "isojen tyttöjen" puolelle ostamaan vaatteita. Noloa. Sitten tapahtui se viimeinen piste. Polvi vääntyi pelissä jotenkin kummallisesti ja en pystynyt jalalle varaamaan. Noh enhän minä minnekkään lääkäriin mennyt vaikka olisi ehkä kannattanut mennä heti. Noh kävely oli hankalaa mutta sisukkaasti menin takaisin treeneihin ja peleihin, aina se meni vaan uudestaan ja uudestaan ja joka kerta vielä vähän pahemmaksi. Lopulta en pystynyt astumaan jalan päälle ollenkaan ja äiti pakotti minut lääkäriin. Siinä käytiin kuvilla ja vastaanotolla, lääkärin komentti oli kuvien näkemisen jälkeen että "Koskas neidille sopis tulla leikkauspöydälle, jalka pitää saada kuntoon". Sain 17 vuotis synttärilahjaksi polvi leikkauksen. Noh leikkaus meni hyvin ja jalka alko parantumaan ja pystyin osittain kävelemään ilman keppejäkin. Kävin fysioterapiassa pari kertaa viikossa ja opettelin kävelyn uudestaan, kun aina jalka virheasennossa ei tee hyvää selälle,lonkalle ja nilkalle.

Olin taas kunnossa ja pystyin jatkamaan samaa mistä olin aloittanutkin, sekoilua miesten kanssa. Miehiä tuli ja meni ja samalla meni mun loputkin itsetunnon rippeet. Valmistuin ja sain töitä. Tapasin miehen jonka kanssa luulin et kaikki meni menee hyvin. Hän asui Kirkkonummen läheisyydessä ja tuli usein käytyä pk-seudulla miestä tapaamassa. Se mikä oli ehkä omituisinta koko jutussa oli se että meillä ei ollut seksi juurikaan, hommaan vaikutti myös se että mies oli niin perso viinan perään. Noh hommaa jatkui vielä tämän vuoden alkuun mutta eipä se kauaa kestänyt sen jälkeen. En jaksanut enää sitä että mies oli aina humalassa tai darra kun me nähtiin ja mulla meni aivan liikaa rahaa siihen että tulin aina tänne ja olin muutaman tunnin ja takaisin kotiin. Nyt kun mietin, olisin ollut paljon onnellisempi ilman sitä miestä. Taas yksi sydämen sirpale pienemmäksi, sirpaleet eivät aina tuo onnea vaikka niin väitetään.

Sitten kaiken tämän jälkeen muutin tänne Espooseen. Vanhemmat eivät asiaa hyväksyneet juuri mitenkään, nyt reilu puolen vuoden jälkeen he ovat joten kuten hyväksyneet asian että asun täällä ja tulen toimeen omillani. Olin aluksi hyvin yksinäinen, en koskaan kertonut sitä vanhemmilleni. Ei mulla ollut ystäviä eikä ketään jolle asioista puhua, vietin aikaani yksin suihkussa itkien ja syömällä herkkuja. Paino nousi ja vaatteet alkoivat tulemaan kireiksi. Töissä meni ihan hyvin, kaikki oli uutta ja ihmeellistä, kaikki bussi reissut tuntuivat uusilta ja piti katsoa tarkkaan pysäkkien nimet kun meni jonnekkin. Kun lähti Helsinkiin tuntu se niin suurelta ja ihmeelliseltä paikalta että siellä olisi vain voinut olla ja ihmetellä ihmisiä ja kaikkea muuta mitä siellä oli, Turussa kun ei juurikaan ole mitään vaikka suht iso kaupunki onkin. Noh näin Mirppua silloin tällöin vaikka ennen muuttoani tänne oli isot suunnitelmat miten sitten aletaan käymään salilla ja syömässä ja shoppailemassa, mikään niistä ei juurikaan toteutunut. Olin silti yksin ja sain vain nasevia kommentteja että mun pitää alkaa tutustua ihmisiin eikä vaan olla kotona. Mistä mä vieraassa kaupungissa löydän ketään tai mitän paikkaan missä sen voisin tehdä? En tiedä vieläkään mitään paikkaa missä voisin saada uusia ystäviä. Olen edelleenkin ulkopuolinen joka asiaan. En koskaan pääse sisälle minnekkään "piiriin" koska en tunne ketään enkä ole niin sosiaalinen että dösärillä vain alkaisin höpisemään ihmisten kanssa. Nyt töissä kun on ollut kesätyöläisiä olen aika monen kanssa jutellut ja facebookissa kavereita ja silleen että jonkin verran kavereita on tullut lisää. Sain töistä myös talvella uuden ystävän, Annin. Käytiin baarissa ja hengailtiin muutenkin. Anni alkoi seurustelemaan ja oli tietty paljon pojan kanssa. Ei sekään haitannut meitä ja sitä että ei nähty usein. Mirppu löysi myös miehen ja alkoi myös tietysti olemaan miehen kanssa. Nyt toinen on eronnut ja toinen vielä seurustelee, ja he viettävät aikaansa yhdessä ja minä olen ulkopuolisena kaikkeen. Minulla on 2 vuorotyö ja vkl on myöskin töitä, heillä on 8-16 duuni ja vkl vapaita loistavaa aikaa viettää seuraa miden ihmisten kanssa ja bilettää. Koska nyt olen ulkopuolisena tähän kaikkeen mua ei pyydetä kuin kerran kuukaudessa että sopisko sillon tehdä jotain, jos olen töissä niin vastaus tulee nasevasti että " sulle ei koskaan sovi mikään, ole sitten yksin ja oo sen sun S:n kanssa jonka kanssa oot aina kun sulla ei oo muuta elämää kun se". Haluaisin osallistua mutta en ala pakottamaan ihmisiä olemaan mun kanssa tekemisissä jos se on vaikeaa hyväksyä että mulla on poikaystävä joka kerrankin välittää, duuni joka vie mun vapaa-aikaa viikolla ja viikonloppuisin sekä se että haluan joskus vapaa päivinäni vain olla yksin ja katsoa leffaa tai lukea kirjaa. En tahdo olla enää se jolle soitetaan kun tarvitaan jotain tai että kun ei ole ketään muuta joka vastaisi puhelimeen tai haluaisi lähteä kahville, en halua olla viimeinen vaihtoehto. Enkä halua että pitää olla tekopyhä että on muka ikävä kun sitä ei tasan tarkkaan ei ole. Elämä sujuu siis mainiosti ilman mua niin miksi siis väkisin tehdä musta osallinen siihen mihin ei oikeasti halua?  Mua häiritsee se että ihmiset luulee että kun iso kokoinen ja ruma että mulla ei oo tunteita. Mulla on, itken kun kirjotan tätä oon monta päivää itkenyt mun poikaystävälle kun mulla ei oo ketään muuta jolle itkeä asioista kun se. Enkä halua että S on se jolle kaadan niskaan kaiken paskan mitä mun ystävät tekee mulle. Mutta ehkä asia on vain tarkotettu niin. Ajan varmasti sillä vielä suurimman rakkautenikin pois. Epävarmuudesta ei pääse koskaan eroon jos ei sitä oikeasti halua, ja uskokaa pois mä haluan mutta se ei oo läpihuuto juttu vaikka niin väitetään.

Olen kirjoittanut paljon poikaystävästäni S:stä. Ollaan nyt tunnettu 6kk, ja siihen mahtuu niin paljon kaikkea. Me ollaan naurettu, itketty, väitelty.. Kaikkea mahdollista. Olen ajanut itseni itkemään miehen vuoksi, siitä miten en osaa olla hyvä tyttöystävä, en osaa olla täydellinen hänelle, en ole laiha (vaikka mies väittää että pitää pyöreämmistä tytöistä), en ole kaunis enkä osaa käyttäytyä. Olen esitellyt miehen vanhemmilleni mutta mies ei ole sitä tehnyt. Hän on puhunut asiasta äitinsä kanssa mutta mitään ei ole sovittu. Joko mies ei halua tai vanhemmat ei halua tai sitten mies suunnittelee jättävänsä mut pian. Me ollaan aika nopeasti edetty tähän missä ollaan. Mies on viettänyt 2 viikkoa asuen mun luona, alussa valvottiin pitkään ja oltiin silti pirteitä aamulla muutamien tuntien unien jälkeen, soittelimme jatkuvalla syötällä, tekstailimme kaikkea mahdollista. Nyt tietysti kun suhde on vakiintunut ja tiedetään että toinen välittää ja rakastaa ei asiaa tule enää juurikaan niin paljoa mietittyä, mutta silti salaa kun itken itseni uneen mietin että kumpa me voitaisiin palata siihen kun nähtiin ekan kerran ja kun S otti muhun yhteyttä Suomi24 ja kaikki oli niin ihanaa. Vaikka meillä on vieläkin ihanaa niin haluaisin vielä palata siihen kun kaikki oli niin uutta ja ei millään halunnut olla yksin tai mennä töihin ja ne pienet perhoset vatsassa kun toinen soitti tai laittoi viestiä. Kaikki se, se on mulle tärkeää.

Olen itkenyt paljon myös senkin takia kun ei niitä ystäviä enää tunnu olevan. Olen taas yksin, ainut ystävä mulla on S. Mulle vaan sanotaan että eristän itse itseni vaikka asia ei ole niin, että väkisin työnnän ihmiset pois mun luota, ei asia ole niin. Vaikka mun nuoruus ei ole sisältänyt huumeita, mulla on ihanat vanhemmat ja hyvät sellaiset, mulla on aina ollut asiat silleen hyvin, oon silti täysin rikki sisältä. Olen pitänyt tätä kulissia yllä viimeiset 5vuotta, ja nyt en enää jaksa. Voin sanoa näin "julkisesti" että mulla ei oo asiat hyvin. Pelkään paljon asioita, pelkään olla yksin, pelkään että S jättää, pelkään että nämä viimeisetkin ystävät hylkäävät mut lopullisesti. Pelkään että kukaan ei usko mua. Ylipainoisia on niin helppo huijata ja satuttaa. Jos näin ei olisi, kaikki olisi hyvin. Mulla olisi mun ystävät, mulla olisi kaikki hyvin, olisin onnellinen. Nyt ei ole eikä taida pitkään aikaan ollakkaan. Onneksi mulla on S joka vielä jaksaa mua ja ymmärtää mua. Musta tuntuu että kun julkaisen tän niin mulla ei oo niitäkään vähää ystäviä joita luulin että mulla on. Mutta nyt on asiat ilmaistu ja loppu jää elämään. Joskus kun mä olen laiha ja nätti, hyvän itsetunnon omaava mä näytän milti tuntuu olla yksin ja miltä tuntuu kun syrjitään. Saatte maistaa omaa lääkettänne. Kiitos ja anteeks.